Dead flies in Danshui, Taiwan, 2005.

Taikuri oli pieni bodattu mies, jolla oli iso penis. Kumpaankin kylkeen oli tatuoitu isoin kirjaimin taikurin veriryhmä A +. Taikuri oli rhesuksen kavereita.


Taikurin pienen pään pieni sänki oli vitivalkoinen. Taikurin astuessa sisään yleiseen saunaan oli tunnelma vaivautunut. Sen lisäksi, että Taikuri oli lihaksikas ja että hänellä oli julkean iso siitin, Taikurista huokui jotain vieläkin pelottavampaa. Tämä mies ei ollut mikään tavallinen bodari, vaan lihashimmelin sisällä piili oikea berserk, pähkähullu tuhoaja. Lauteiden ollessa varatut Taikuri jäi seisomaan seinän viereen amerikkalaistyylisessä lepo-asennossa kädet yhdessä selän takana. Asennossa seisomista - suljetussa tai avoimessa - ei voittanut juuri mikään.

Taikuri tunsi ja pelkäsi itseään: ”Editointi on toinen luontoni.” Tuo editointi liikkui jyräävin mainingein kylien poistamisesta maailman kartalta historioitsija-isän muistiinpanojen saattamiseen haluttuun järjetykseen. Taikurista sanottiin, että hän oli tuhon ammattilainen.


Mihin Taikuri uskoi? Taikuri tiesi, ettei voinut luonteellensa mitään. Hän oli tuho luonnostaan, eikä mikään paha mies. Taikurilla oli ollut kaksi koiraa, kaksi pientä valkoista puudelia. Koirat olivat tulleet tyttöystävän mukana ja niitä taikuri ulkoilutti pienissä remmeissään 9-mm Heckler & Koch –pistooli tungettuna housun persuuksiin pitkä nahkatakki päällään ja hetkeäkään häpeää tuntematta. Muut kamat olivat pakattuina valmiiksi rinkkoihin lähiökämpässä. Taikuri uskoi välittömään lähtövalmiuteen. Panttivankitilanne, lähivartiosuojan organisoiminen, öljypumpun saattaminen Bakuun, 7 päällekkäistä vapaaehtoista kertausharjoitusta, ilta kaupungilla tappeluineen, viagraa ja efedriiniä. Taikurilla oli paljon ystäviä ja ystävät uskoivat häneen. Taikuri oli hetkeäkään epäröimättä valmis kuolemaan ystäviensä puolesta ja herkuttelikin usein ajatuksella kummallisesta verilöylystä, jossa massamurhan päätteeksi ottaa itse vartalon täyteen luoteja kaatuen tärisevänä kasana teatterin lattialle.


Kiljuntaa, tuskan ulvomista, käskyjä, mättöä, monotonista marssimista, äärettömän hiljaista etenemistä aamukasteisessa ruovikossa, sormien poikki napsahtelua. Taikurin soundtrack ei ollut leppoisa. Kummallisessa erikoisyksikössään, joka koostui kummallisista erikoismiehistä, taikurin ystävistä, taikuri oli omimmillaan. Siellä sai palella ja rantautua jääsohjoisesta merestä. Siellä sai aseeseen kiinnittää Surefire –taskulampun ja keittää trangialla pöperöä. Siellä sai kytätä vihollisen erikoismiehiä ja joulun tullen antaa näille satikutia. Ja siellä erikoisyksikössä taikurilla oli hyvä mieli. Täällä hänen luonteestaan pidettiin. Täällä uskottiin tuhoon ja kavereihin.


Kenraali oli myöskin komentanut Taikurin yksikössä yhtä ryhmää, ennen vetäytymistään pasifistiksi. Ryhmänsä miehet olivat hieman karsastaneet kenraalia ja juorunneet hänestä taikurille, yksikön johtajalle. ”Kenraali sanoi, että hän tietää mitä tulemme tekemään ennen kuin edes mietimme mitä sanoa hänelle.” ”Niin tietääkin”, oli taikuri vastannut.

”Hän sanoi, että hän voi ajatella, mitä hyökkäyksessä tulee tapahtumaan ja mitä meille tulee käymään ja että kaikki eivät tule selviämään ja että arvontalaulu raikaa.” Ryhmän kalanperkaajaämmät katselivat lampaan silmillään yksikön komentajaa, taikuria, joka mietti, että pitäisi antaa kenkää koko porukalle ja antaa kenraalin hoitaa homma yksikseen.

No, sitten koittikin jokavuotinen erikoisjoukkojen välinen taktinen marssikilpailu, jossa kenraalin ryhmän miehet keskeyttivät tuskissaan ja kenraali voitti yksin koko kilpailun. Paluumatkalla istui sitten yksin hiljaisessa bussissa etupenkillä koko takaosaston hävetessä paskuuttaan ja vaikeroidessa haavojaan. Taikuri ei tietenkään ollut tässä joukossa, hänen kohdallaan marssi meni kunniakkaasti tuhansia vuosia sitten. Samoin tietäjä oli suorittanut marssin vitsinä näpäyttääkseen huumepoliisia ja muita kylän mestareita.


Sittemmin kenraali erosi armeijasta hullun papereilla, mutta tietäjä jatkoi palvelustaan ja häntä pidettiin erinomaisena sotilaana. Tietäjä piti raittiista ilmasta ja operaatioiden kuntopuolesta sekä tietysti luonnossa liikkumisesta ja mielenkiintoisten ihmisten seuraamisesta. Tietäjä oli aina ollut kovassa kunnossa ja siellä erikoisyksikössä hän pääsi säännöllisesti testaamaan sitkeyttään. Tietäjän psykologia oli korvaamaton apu vihollisen liikkeitä arvioitaessa.


Taikuri ja tietäjä olivat hyviä ystäviä ihmetellen rakastaen toinen toisiaan. Kun taikuri oli tietäjälle esimies, niin tietäjä oli taikurille lähes isä.